Blogissamme vierailee tänään Anniina Paalanen, joka kirjoittaa omaa Ruuhkavuosiratsastaja-blogiaan. Hän kirjoitti meille kauniin tarinan hetkestä naisen elämässä. Toisaalta kertomus on ainutlaatuinen, toisaalta se kertoo myös yhteisestä kokemuksesta, joka löytyy monen naisen elämän varrelta, kerran jos toisenkin.
Anniina Paalanen:
Esikoisen synnytyksen jälkeen seisoin tikattuna suihkussa. Pidin kätilön ohjeiden mukaisesti seinistä kiinni. ”Toisia se veren näkeminen heikottaa”, hän perusteli. ”Ja onhan tämä nyt muutenkin ollut aika pitkä rutistus.”
18 tuntia. Katselin keltaisia seiniä ja pissasin seisoviltani, kuten kätilö oli ohjeistanut. Ajattelin, että nyt jos koskaan minun kehoni on antanut kaikkensa. Vatsa näytti vielä lähes samalta kuin tuntia aikaisemmin, vaikka sen suojissa kasvanut aarre oli tiukasti kapaloituna isän sylissä viereisessä huoneessa. Annoin veden valua ja nautin aivan kuin en olisi koskaan päässyt suihkuun. Näin, miten suihkun lattia värjäytyi punaiseksi, mutta minua ei heikottanut. Tunsin voitonriemua niin synnytyksestä kuin siitä, että sain olla yksin sekä suihkussa että omassa kehossani.
”Onko kaikki hyvin”, koputteli kätilö jonkun ajan kuluttua. ”Tulisitko jo pois sieltä?”
Naulakossa odotti vaaleanpunainen aamutakki, sairaalamekko sekä verkkoalushousut. Seinällä olevasta muovikorista piti ottaa käsivarren levyinen terveysside, joka paksuudeltaan lähenteli taaperoikäisen tyynyä. Tällä tavoin tyylikkäänä astuin suihkuhuoneesta ulos maailmaan, jossa minua odotti uusi tehtävä äitinä.
”Tuliko pissa?”, kysyi kätilö. ”Tuli”, vastasin. ”Mikä sinulla on olo?” ”Kauhea nälkä.”
Tunsin itseni pieneksi lapseksi: lääkityksi, syötetyksi, pissatetuksi, puetuksi ja huomioiduksi. Sattuuko? Pyörryttääkö? Olet ollut tosi reipas ja tehnyt ison työn!
Puudutukset vaikuttivat vielä sen verran, etten tuntenut vielä kipua. Kätilö saatteli meidät vuodeosastolle, minne halusin itse kävellä. Hän toi pakastimesta pikkuhousunsuojan, johon oli pirskoteltu vettä ja kertoi, että kun puudutusten hälvenevät, se toisi suunnatonta helpotusta leikkaushaavassa olevaan kipuun.
Vauva nukkui, mutta yöhoitaja halusi herättää sen vielä tissille. ”Ei hätää, kyllä se saa sieltä riittävästi.”
Katselin tyttöä, jonka tummat silmät eivät vielä katsoneet mihinkään. Ajattelin ”sinulle minä tulen olemaan naisen malli. Minua sinä katsot, kun opettelet tyttömäisyyttä, naisellisuutta, itsesi hyväksymistä, itsenäisyyttä. Minulta sinä kuulet, millaista on kasvaa naiseksi: tuntea kehon muutokset, kuukautisten alkaminen ja kuukautiskivut.
Ja joskus sinä kysyt, millaista on synnyttää. Silloin minä kerron saman, mitä oma äitini sanoi minulle: se on kamalaa, mutta sen unohtaa. Minäkin unohdin jo.”
Voit kommenttehin kertoa, mitä pidit Anniinan kertomuksesta ja vaikka kertoa oman tarinasi. Anniina vierailee blogissamme muutamaan otteeseen tämän syksyn aikana, joten toivottavasti luet myös hänen tulevat bloggauksensa!
Image by tiramisustudio at FreeDigitalPhotos.net
Hui, ensin meni vilunväreet (palasin omaan ensimmäisen synnytyksen jälkeiseen suihkuun, miten sen niin selvästi muistikin?) ja sitten liikutuin kyyneliin! Näinhän se menee, Äidiltä tyttärelle!
VastaaPoista